2.5.2016.
Teetkö tätä jollakin tapaa työksesi?on kyllä hyvin kirjoitettu- jotakuinkin näin lausui toimittaja joka tuli kotiimme kirjoittamaan äitienpäiväksi paikalliseen sanomalehteen juttua perheestämme ja sen äidistä ja kokemuksista äidiksi tulemisesta. Voisin vaikka sivutoimisesti kirjoittaakin, mietin jälkikäteen.
Hänellä oli ennakkoon kevyt pintaraapaisu blogini tekstien kautta siitä millaisia kokemuksia meidän perheellämme on vanhemmiksi tulemisesta. Olihan se jälleen kerran jännittävää kertoa asioista joita olemme lähivuosina kokenut ja nyt siihen teki lisäjännityksen tieto siitä että se tulisi paikalliseen sanomalehteen asti tekstein ja kuvin. Paljon, todella henkilökohtaisia asioita, sellaisia joista pariskunnat monesti vaikenevat perheen ulkopuolella. Asioita jotka ovat kaikille niitä kokeneille vaikeita paikkoja.
Ne ovat kuitenkin asioita joiden kanssa olemme eläneet ja tulemme aina elämään ja joista olemme selvinneet eteenpäin. Tiedämme myöskin että on paljon vastaavissa lähtötilanteissa olevia ja joilla tarinan loppu on paljon raskaampi, käytännössä siis täysin erilainen kuin meillä. Kuopuksen kanssa 5 viikkoa Naistenklinikalla,vajaa viikko Lastenklinikalla ja puolitoista kuukautta keskussairaalan teholla. Niiden arkea sivusta seuraten, opetti olevan paljonkin erilaisia elämänalkuja olemassa.
Tyttären yllättävä menettäminen opetti omalta osaltaan sekin paljon. Enemmänkin ehkäpä asioihin suhtautumista. Sitä miten itse käsittelee asioita, eräänlainen oppikurssi omasta itsestään.
Toimittaja ja kuvaaja olivat hyvin ammattitaitoisen oloisia, heidän työtään oli helppo olla omalta osaltaan tekemässä. Tarinaa olisi ollut aiheesta kerrottavaksi vaikka kuinka paljon mutta luulen että jo tuossa ajassa jonka kulutimme saimme sivun tai kahdenkin tekstit annettua. Onhan se jännittävää nähdä millainen siitä tulee ja millaista palautetta siitä saamme.
Äitienpäivän aamua aiomme viettää pitkästä aikaa oman perheemme kesken ,monesti meidän perheen vanhemmista on jompikumpi ollut poissa kotoa jo aamuvarhaisella ja näin ollen on onnittelulaulun laulaminen ja kahvin sänkyyn kantaminen jäänyt väliin. Tänä vuonna aion paikata tilanteen lasteni kanssa! Olen järjestänyt myös yllätyslahjan josta olen antanut vain vihjeitä viikon mittaan. Aamupäivän kuluessa valmistaudumme siirtymään molempien vanhemmille kahvitukseen. Omassa varhaislapsuudessani oli perinteenä juuri nuo edellä mainitut traditiot. Laulaa piti ja kortti piti olla. Lahja oli ostolahja joka haettiin isän kanssa lähikaupasta. Muistan vieläkin kuinka vaikea oli ostaa omasta mielestä äidille mieleinen lahja. Se oli yleensä jokin keittiötarvike koska tiedän äitini tykkäävän leipomisesta ja tekihän hän perheessämme jo silloin ruoat.
Silloin en ollut kuullutkaan lausetta:”ajatus on tärkein” tai ainakaan en ollut sitä alkuunkaan ymmärtänyt. Se minun täytyy koittaa lapsilleni opettaa jo varhaisessa vaiheessa.
Molemmat poikamme voivat hyvin, syövät ja kasvavat. Tasaiseen tahtiin, säännöllisen epäsäännöllisesti.
Aihe, jota sivusimme haastattelun aikana ja johon jäi kuitenkin vastaus antamatta ja jota jäin pohtimaan myöhemmin on lyhyesti ns. viharakkaus suhde lapsiimme. Se joka todennäköisesti on kaikilla vanhemmilla. Sellainen on olemassa. Sen huomaa etenkin esikoisemme kohdalla. On paljon hetkiä jolloin pinna on todella tiukalla ja sananvaihto on kiivasta, sanallisesti jo hyvin lahjakkaan esikoisemme kanssa puolin ja toisin. Hän todella osaa jo kokeilla vanhempiensa valmiuksia vastata omiin tarpeisiinsa. Rajojen kokeilu on ihan arkipäivää.
Toisen kautta meillä on todella paljon hienoja hetkiä joista todella nauttii ja hetkiä joita osaa arvostaa ja antaa erityisesti niille aikaa. Hetkinä joina huomaa olevansa rakastettu vanhempi, hetkiä jolloin saa olla vuorovaikutuksessa vanhemmuussuhteessa lapsiinsa.
Jopa nuorempi poikamme osaa jo vastata viipyileviin katseisiimme joita luomme hänen silmiinsä.
Se hymy jonka saa takaisin, korvaa helposti ne vaativat raivoitkukohtaukset joita esiintyy erityisesti ruoan ollessa minuutteja myöhässä nälän alkamisesta. Myös ne hiljattain alkaneet jokeltelua muistuttavat hetket ovat jotakin aivan mahtavaa kuunneltavaa. Aivan kuin hänellä olisi ollut jo pitempäänkin asioita kerrottavana, mutta ei vain ole osannut niitä ääneksi muuttaa.
Yhteenvetona tästä on vastaus että vaikka olemme nähneet hiukan enemmän vaivaa lastemme kotiin saamiseksi aiomme kuitenkin kasvattaa heitä. Kasvattaa siten että heistä tulisi empatiakykyisiä. Pieniä ja vaatimattomampiakin asioita arvostavia kansalaisia. Saamistaan asioista kiitollisia. Muita ihmisiä kunnioittavia. Opettaa että asioita ei vaan toisinaan saa menemään niinkuin itse haluaisi.
Kaikkea fyysistä ei tarvitse saada, joka paikkaan ei tarvitse päästä. Ihmissuhteita joita saa luotua olisi hyvä vaalia ja arvostaa. Tässä vain muutama esimerkki joita tulisi muistaa omissa arjen rutiineissa. Niissä joka päiväisissä tekemisissä ja sanomisissa, joista lapsi ammentaa omaa minäänsä ja opettelee toimimaan uusien asioiden kanssa.
Helppoa tuo ei tule olemaan mutta eipä sen tarvitsekaan olla. Sitä on perhe-elämä. Elämäntapa joka samalla kuluttaa ja ruokkii itse itseänsä.
Hyvää äitienpäivää kaikille äideille ja äitien lapsille, pitäkää äidit virkeänä, heissä on voima joka kantaa läpi kivisempienkin polkujen!
ps.jos jaksoit lehtijutun perusteella lukea tälle riville asti, niin koko tarinasta saat parhaimman kuvan kun luet myös nuo aikaisemmat JA aika järjestyksessä, alusta asti.
pss. Jos vielä jäi jotakin mitä ennemminkin luulet kuin tiedät meistä, voit kirjoittaa sen alla olevaan vastaa- osioon; palautetta tai kysymyksiä…kiitos! 🙂
Merkinnät RSS-syötteenä