Olin pikkujoulujen etkoilla työkavereitteni kanssa kun sain tekstiviestin vaimoltani puhelimeeni.
Tekstiviestissä oli kuva jossa hautakivi oli juuri niin hienona kuin toivoimme sen kaiverrettuine teksteineen olevan. Vaimoani jälleen lainatakseni:
”Täydellinen, kaunis, juuri sellainen kuin tilattiinkin”
Seuraavana päivänä oli pakko päästä katsomaan kiveä, tilanne oli samaan aikaan jännittävä, toisaalta ahdistava. Menetykseen liittyvä pylväs oli jälleen tavoitettu.
Tilannetta rauhoitti se että kivi tosiaankin oli mielestäni kuten edellä mainitsinkin, täydellinen.
Haudalla käynti on aina mieltä rauhoittava, osin jo siksi että kyseinen hautausmaa on alueenakin hyvin rauhallisen oloinen, syrjässä sijaitseva paikka.
Viikkoa, paria myöhemmin olin tatuointiliikkeen jakkaralla ikuistamassa omaa henkilökohtaista muistoani.
Sinne kävellessäni tuli läheisen ostarin ovella vastaan perheemme yhteinen ystävätär joka halusi halata ja kyseli kuulumisiamme ja jaksamisiamme.Juuri kun olin saanut sisäistettyä itselleni etten ajattelisi tatuoinnin aihetta syvällisemmin vaan vain kuvan ottamisena. Tilanne herkisti vasta reilua tuntia myöhemmin kun kuvakin oli jo valmis.Mutta ei se ollut paha, ehkä tilanne jopa vaati sen ajattelun aiheen sillä kertaa.
Kun oikeassa pohkeessani on kirjailtuna erään suosikki rock-ballaadini ensimmäiset 6 sanaa: so close no matter how far ja symboliset merkit lähimmisyäni oli mielestäni luontevan nerokasta jatkaa laulun seuraavia sanoa toiseen pohkeeseen kertomaan lyhyesti ja ytimekkäästi tunnoista joita tämän blogin jälkimmäinen aihe on tuottanut viimeiset puoli vuotta. Lause joka kertoo vielä pitkään väkevästi siitä menetyksestä jonka koimme ja jonka kanssa koitamme sulassa sovussa elää loppuelämämme.
Couldn’t be much more from the heart-22.5.2014.
Merkinnät RSS-syötteenä