Joskus tulee päiviä ettei niistä tiedä miten kertoisi tai mitä kertoisi.
Kulunut päivä oli jokseenkin sellainen.
Kahdeksan odotetun kuukauden jälkeen tuli päivä jolloin ei odotettu syntyvän tervettä tyttölasta vaan kohtuun kuollutta vauvaa.
Se hetki kun saimme kuulla ettei hänellä sydän lyö eikä ole minkäänlaisia elon merkkejä oli elämäni musertavin ja synkin hetki.
Sillä hetkellä kun sai kuulla menetyksestä ei sitä voinut mitenkään uskoa ja samalla ajatuksen juoksulla kävi läpi kaikkia mahdollisia suunnitelmia ja asioita joita ei voinut enää mitenkään toteuttaa ja mitkä kaikki asiat tulisivat muuttumaan parissa päivässä alkaen tyttölapsen varusteiden ja huoneen muuttamisesta.
Ensimmäinen ja toinenkin tunti meni itkiessä,niitä itkunpurkauksia vaan tulvi kun mietti menettäneensä lapsensa ennenkuin häntä ehti edes tavata.Saman itkun kohtauksen sai, kun sai osanoton omaan tai vieressä yhtä tuskaisesti makaavan vaimoni puhelimeen tekstiviestinä.
Seuraavat tunnit siitä menivät käytännön asioita miettiessä.
Odottaessa että synnytys alkaisi ja saisimme vietyä asian päätökseen sairaalassa olemisen suhteen.
En tiedä mitään hirvittävämpää kuin odottaa jo kuolleen lapsen syntymistä.
Elämäni raskain päivä oli puolessa välissä ja asian pahinkohta suru-uutisen jälkeen oli vielä edessäpäin. Kuolleen,kohta syntyvän, lapsen kohtaaminen.
Merkinnät RSS-syötteenä