”Otan osaa” ,”osanottoni”,”voimia ja jaksamista”. Lauseita ja sanoja joita olemme kuulleet lukuisat kerrat viimepäivien aikana. Tekstiviestejä,kortteja,lukuisia kukkalähetyksiä.
Niistä suurimmassa osassa varmasti on otettu osaa sanan varsinaisessa merkityksessä. Osa on saattanut olla hyvien tapojen mukaista,mutta sopivaa.
Jokainen osanotto on lämmittänyt mieltämme ja kiitämme niitä jotka tässä kohdassa itsensä tunnistavat! Niitä jotka ovat noita sanoja mielessään pyöritelleet.Niitä jotka ovat nuo sanat kirjoittaneet jossakin muodossa ja meitä ajatelleet. Niitä jotka ovat kätensä ympärillemme kietoneet,joilta kyynel on harteillemme valunut. Teitä on paljon, kiitos!
Toisen ihmisen suruun on helpompi ottaa osaa jos menetykseen pystyy jollakin tasolla samaistumaan. Jos menettänyt osapuoli on hyvin läheinen tai menetetty ihmistyyppi löytyy vastaavasti omasta lähipiiristä. Kuten meidän tapauksessa jossa lähipiiristä ja tuttavistamme löytyy paljon pienten ja isompienkin lasten vanhempia.Isejä ja äitejä. Niitä jotka kovasti ovat omalla kohdallaankin lasta toisilleen toivoneet.
Niitä joiden omat lapset ovat lasta toivoneet ja yrittäneet mutta turhaan.
Yrittäneet yhä uudelleen ,mutta turhaan.
Niitä jotka ovat turhaan yrittäneet.Päätyneet hedelmöityshoitoon, saaneet ihmisalun syntymiseen tarvittavan alkion. Ja päässeet odottamaan kun alkion kehittymiselle suotuisat olosuhteet ovat vihdoin löytyneet. Alkiosta on kehittynyt sikiö.
Sikiö jota voi tietyn aikajanan jälkeen kutsua vauvaksi,lapseksi tai jälkeläisekseen.
Tässä vaiheessa odotukset nousevat aivan eri tasolle. Haaveet vauvasta,toiveet jälkeläisestä, siitä ”mitä jää, kun mä lähden täältä”. Ne nousevat kuukausi kerrallaan. Ja mitä lähemmäs yhdeksättä kuukautta päästään sitä varmempia ollaan onnistumisesta ja siitä että haave vihdoin toteutuu. Haave siitä pienestä ihmislapsesta jota on niin paljon toivonut että on valmis sille uhraamaan vaikka koko lopun elämänsä.
Ja jos neuvolakäynnit ja ultra-ääni kuvauksetkin kertovat kaiken olevan koko ajan kunnossa, ei minkään voisi olettaa haaveita särkemästä.
Ei meidänkään kohdalla. Paitsi tuona päivänä kun oman mielenrauhan kannalta oli tarkistutettava vauvan vointi. Päivänä jolloin se oli jo myöhäistä.
Siitä päivästä alkoi suru. Työ jonka virheellisesti yritin tehdä kelloa ja kalenteria katsomalla nopeasti jollekin tasolle tehtynä pois.
Yritin saada itseni työkuntoiseksi, ajattelemalla että töissä minulla on niin paljon muuta ajateltavaa että siellä on parempi olla kuin kotona murehtimassa. Oletin olevani asian kanssa jokseenkin sinut,kunnes havahduin olevani keskittymiskyvyltä täysin lopussa. Keskittymiskyky vaihtui uupumukseen, joka oli tasolla jolla tekee asioita, joista normaalisti suoriutuu vaikka silmät kiinni. Nyt tein asioita joiden havahduin olevan pois tolaltaan viime hetkelllä. Oli sama, olinko fyysisesti töissä vai kotona. Erona vain että töissä tekee taloudellista vahinkoa ulkopuoliselle osapuolelle.
Jouduin miettimään murtumiseni jälkeen olenko tosiaan saattanut itseni siihen tilaan etten oikeasti jaksa olla töissä tai etten oikeasti suoriudu edes minimi tasolla niistä töistä joista minun oletetaan suoriutuvan,niin kotona kuin töissäkin. Se on ainakin omalla kohdallani kova paikka pohtia ja hyväksyä,sille asteelle, jotta voit edetä asian parantamiseksi ja itsesi kuntoon saattamiseksi.
Kuitenkaan siihen ei mennyt kuin pari tuntia ja lukuisia kyyneleitä kun päätin että hakeudun lääkärin vastaanotolle. Sen pöydän ääreen, johon jännitin joutuvani jo ensimmäisen sairasloman lopussa. Jännittäisin tilannetta jossa joudun myöntämään olevani mieleltäni niin heikko etten pysty hallitsemaan itseäni asiassa, jolle en voi yhtään mitään. Tilannetta jossa joudun ääneen sanomaan asian, jota on vaikea ymmärtää,hyväksyä ja edes sanoa. Ja jos keskittymiskykyä ei ole, on tilanne varmasti hyvin vaikea ja murtuminen varmaa.
Huomasin sen tänään selittäessäni sössimiselleni syytä, sitä lausetta jossa kerroin pian tulevista lapseni hautajaisista. Sitä että kyseinen tapahtuma on mielessäni enemmmän kuin tehtävät joista minun oletetaan suoriutuvan. Samaan hengen vetoon kerroin olettavani ensi viikolla olevan helpompaa.Miten niin? voin kysyä itseltäni näin jälkikäteen. Ei sitä vaan voi tietää,milloin suru helpottaa, ei todenäköisesti koskaan. Aina tulee tilanteita joissa tulee miettineeksi että mitäs jos meilla olisi meidän kahdeksannella kuulla menehtynyt tyttäremme keskuudessamme,mitä tekisimme hänen kanssaan tai mitä mieltä hän olisi jostakin asiasta. Tilanteita tulee olemaan. Paljon. Ja aina.
Merkinnät RSS-syötteenä