Isin toinen yhdeksän kuukautta

Reilu 12 tuntia myöhemmin, kun synnytystä oli tehty kuten sitä tavallisestikkin tehdään tuli se hetki kun lapsi syntyi.

Samaan aikaan oli karmivaa nähdä tuo pienokainen elottomana ja todeta että ei,emme häntä tule kotiimme saamaan, perheemme jäseneksi vaan joudumme jatkamaan jo alkanutta surutyötämme.

Kaikki ehdotukset:kuvien ottamiset,sylissä pitämiset…synnytys, kuulostivat lähes sairaalta touhulta.

Kuitenkin saatuamme hänet syliin oli erittäin levollista katsella ikiunta nukkuvaa lastamme. Siinä kohtaa oli myös selvää että tulemme ottamaan kuvia ja ikuistamaan tämän hetken,muistikuviemme lisäksi, myös lähimmillemme,kuvin.
Paras muisto tyttöä hyvästellessä tuli jalkapohja ja kämmenkuva painannasta kortille, en tiedä miksi, mutta se vaan tuntui jotenkin niin maanläheiseltä ja mukavalta, fyysiseltä muistolta kotiin vietäväksi.

Alkoi surutyö.
Ensi kertaa jouduin käsittelemään näin henkilökohtaiselta tuntuvaa surua. En edes tiedä miten sitä pitäisi oppikirjojen mukaan tehdä mutta on hyvä välillä havahtua sitä tekevänsä.
Omalla kohdalla se taitaa, ainakin osittain,tapahtua tätä tekstiä kirjoittamalla.

Tämän bloginhan oli alunperin tarkoitus kertoa niistä ajatuksista vaimolleni joita en syystä tai toisesta ollut saanut sanottua tai kasata ne vain yhteen paikkaan tekstiksi,aina aika ajoittain.

Blogin piti loppua juhannusaattona,kertoa tuoreen isän tuntemuksista ja ideana oli antaa se vaimolleni, ja nyt kohtuun menehtyneen,lapseni äidille synnytystä seuraavana päivänä tabletilta sänkyyn luettavana yllätyksenä.

Yllätys säilyi,mutta Tarinan loppu muuttui surutyön osaksi ja tiivistelmäksi elämäni surullisimmasta vuorokaudesta ja otsikonkin voisi vaihtaa muotoon ”isin kahdeksankuukautta”