Isin toinen yhdeksän kuukautta

Eilinen pastorin kotikäynti ja hautakimppujen nouto valmistelivat tähän päivään,jonka aloitin suruliputuksella aamun ensimmäisenä toimena. Olihan tuo hämmentävä hetki joitakin lippuja lipputangon nuppiin asti nostaneena.Tällä kertaa sitä vain laskettiin myös hieman alemmas.

Aurinko paistoi ja oli tähänastisen kesän yksi kauneimmista ja lämpimimmistä kesäpäivistä.

Matkalla haustausmaan kappeliin mietin tyttäreni viimeistä matkaa,joka alkaisi käsivarsillani kappelista, kappelin kellojen soidessa, kohti viimeistä leposijaa. Olin varma että kellojen soitto kun alkaa, menee kylmän väreet päästä varpaisiin niin että silmissä sumenee ja silmät kostuu niin, että eteensä ei näe.

Näin ei kuitenkaan käynyt. Kylmän väreet kyllä menivät läpi kantajan, mutta silmät eivät kostuneet, ei kyyneltäkään. Olo oli hyvin levollinen. Mieleni valtasi hyvän olon tunne tuona ristuksen karmivana hetkenä. Sain vihdoinkin tuon asian viedä sanan varsinaisessa merkityksessä päätökseen. Se oli se hetki jota ei ikinä olisi voinut kuvitella kohtaavansa. Hetki joka kuitenkin tuli eteen ja joka oli vietävä päätökseen mahdollisimman arvokkaalla tavalla. Tuntui suurelta kunnialta saada taittaa tyttärensä viimeinen matka hänen kanssaan, muun perheen ja lähimpien omaistemme kanssa.

Ristiäiset vaihtuivat hautajaisiin.

Erona oli siunauspaikka jonka halusimme olevan haudalla. Siunaaminen suoritettiin samoja kaavoja käyttäen kuin vanhempienkin haudanlepoon siunattavien kohdalla. Virret valittiin kaikille tutuiksi ja helpoiksi veisata. Pappi mainitsikin myöhemmin kotonamme, että saimme harvinaisen paljon ääntä kuuluviin.

Olihan paikalla useampi laulua harrastava tai siitä muuten pitävä. Siunaustilaisuuden halusimme pitää mahdollisimman pienenä ja kutsuimmekin vain molempien vanhemmat ja jo pyydetyt kummit.

Muistotilaisuus pidettiin kotonamme johon kysyimme joitakin lähimpiä tuttaviamme ja lähimmät sukulaiset kuten sedät ja tädit. Se tuntui luontevalta, kun nämä kutsutut olivat todennäköisesti vahvimmin suruamme myötäeläneetkin.
Kotonamme veisasimme vielä virren ja yhden kaikkien tunteman, ehkäpä kauneimman hengellisen laulun jonka tiedän:Maan korvessa kulkevi lapsosen tie.

Vaimoni teki muistokansion johon liitettiin kaikki tyttäreemme liittyvät kuvat;ultraääni ja syntymäkuvat. Lisäksi kansioon liitettiin tämän blogin kaikki kirjoitukset. Se ei ehkä muille merkitse mitään,mutta jonakin päivänä veljensä tulee lukemaan nuo tekstit varmasti hyvin suurella mielenkiinnolla ja moneen kertaan. Ja on se meille vanhemmillekin helppo tapa muistella ja elää kuluneet viikot uudelleen ja uudelleen, kullata ajan kanssa kertyneet muistot.

Surun maanpäällinen tuska oli viety päätökseen.