3,5 viikon aikana kuolemasta on ehtinyt miettiä monta kertaa, lääketieteellistä syytä odotellessa, onko asialle jokin muu syy ja tarkoitus. Siis se tarkoitus jolla kuvittelee selittävänsä itselleen miksi näin kävi. Se henkimaailman syy jolla perustelee kuoleman omalle kohdalleen olevan tavallaan oikeutettu.
Itselläni kun ei ole ollut lapsuus aikana isovanhempia, kuin isän äiti, olen ollut enemmänkuin mielissäni kun esikoisellani on ollut mahdollisuus ilahduttaa olemassa olollaan molempien vanhempiensa molempia vanhempia. Ja molempien vanhempien vanhemmilla on ollut mahdollisuus tutustua lapsen lapseensa. Ja näin toivoisin olevan vähintään niin monta vuotta että esikoisellemme jäisi siitä jokin muistijälki. Sellainen muistikuva josta hän voisi kertoa jopa omille lapsilleen. Asioita joita hän muistaa tehneensä isovanhempiensa kanssa, muistikuvia millaisia hän muistaa isovanhempiensa olleen luonteiltaan ja tavoiltaan.
Tästä ” aasin siltana ” jutun alkuun. Isäni täytti hiljattain 77 vuotta. Muut isovanhemmat ovat huomattavasti nuorempia, siis reilusti yli 10 vuotta nuorempia.
Ei voi kieltää ettenkö ole alkanut miettiä milloin isäni terveys pettää. Se päivä kun sydän lyö viimeisen kerran.
Kaikki tämän ikäisten vanhempien lapset valmistautuvat omalla tavallaan tuohon päivään. Päivään joka tulee silti täysin yllättäen ja pysäyttää.
Mahdotonta on myös kertoa kumpi tilanne on hirveämpi: oman isän vai oman syntymättömän lapsen hautaan saattaminen.
Selvää on että ensin mainittu on ainakin luonnollisempi vaihtoehto.
Mietin, onko tässä maailmassa oikeasti jokin järjestys? Onko suvun sisällä tietty määrä ihmisiä joista jonkun täytyy lähteä, jotta voi tulla uusi pieni ihminen tilalle? Miksi toisilla suvuilla on sitten sukupolvia monin kertainen määrä, toisiin sukuihin ja perheisiin nähden, yhtä aikaa elossa?
Oliko oma ajatusmaailma johdattanut asioiden etenemisen tähän tilanteeseen. Siihen jossa toivoin molempien isovanhempien voivan olla osana esikoisemme elämässä mahdollisimman pitkään, juuri mainitsemaani muistijälkeen asti. Asia jota toivoin niin kovin paljon kolmisen vuotta sitten, kun silmäterämme oli vielä matkalla elämäämme. Onko näillä asioilla tosiaan näin isot ”hintalaput”?
Olemme molemmat vaimoni kanssa sitä mieltä, monen ystävämme lisäksi että,ei tälle menetykselle oikeasti ole mitään syytä, ei tarkoitusta. Ei sillä ole mitään ”yliluonnollista” selitystä.
Ei näihin juttuihin liity mitään sellaista, pitäisi pitää järki päässä, oikeasti!
Mutta uskon että kaikki vastaavan menetyksen kokeneet miettivät asioita jokseenkin vastaavalla tavalla jossakin vaiheessa surutyötänsä. Edes hetkellisesti.
Asiasta toiseen. Blogini Facessa julkistamisen jälkeen on ollut hienoa huomata lukijoita riittäneen, että näitä tekstejä on oikeasti luettu runsaasti. Että päällä oleva tilanteemme on tullut tutuksi ystävillemme ilman että sitä on tarvinnut kaikille erikseen kertoa.
Piti miettiä moneen kertaan, haluaako tosiaan julkaista omia ajatuksiaan näin laajasti ja tapahtumia yksityiskohtaisesti, mutta tulin siihen tulokseen että miksei, seison niiden takana kuitenkin,joka tapauksessa.
Viikossa oli ollut tilaston mukaan useampi tuhat selausta ja useita satoja uusia kävijöitä,kiitos teille! Se on paljon ystävä piirimme koko huomioiden.
Henkilökohtaiset suorat palautteet ovat olleet joka kerta oikeasti mieltä lämmittäviä, tarinat niistä omakohtaisista tarinoista, ne ovat myös saaneet ajattelemaan asioita uusilla tavoilla.
Merkinnät RSS-syötteenä